Joskus näinkin

Tänään on ollut superhauskaa. Jouduin heräämään kovin aikaisin ja Kurvissa venailin ystävääni ties kuinka kauan. Vaatekriisi. No, kerrankin näin, ettei mua jouduttu odottamaan!
Kurvista matka jatkui kohti Linnanmäkeä! Kumpikin hienoisessa darrassa ja pelokkaina tulevasta kieputuksesta ja venkutuksesta. Perillä päästiinkin heti hommiin, kutakuinkin jokainen vuoristorata läpi ja muutama muukin. Voi sitä lapsetuksen määrää! Ihan tajutonta, kuinka huvipuistossa fiilis vaan vaistomaisesti palaa sille 10-vuotiaan tasolle, tahtoi sitä tai ei. Juostiin täysillä viimeseen minuuttiin asti ja jalat täysin puhki. 
Lintsiltä matka jatkui ystävälle, jossa hieman kevennettiin vaatetusta, otettiin päiväpeitto ja vähän juotavaa (ALKOHOLITONTA HUOM HUOM) mukaan ja mentiin pihaan makaamaan ja nauttimaan lämmöstä. 4-5 aikaan, kumpikin kun oli koko päivän ollut syömättä, matkasimme nappaamaan parit juustot, joista nautiskelimme viereisessä puistossa. Oi onnea.
Lähdin sitten dösällä kohti kotia ja yhtäkkiä koko kroppa käski mun painaa nappia pari pysäkkiä ennen omaani. No hyppäsin sitten kyydistä ja lähdin kävelemään, jalat vei ja mä seurasin. Kiersin ihan tajuttoman paljon, kävelin suorastaan siksakkia, kunnes jano vei voiton seikkailunhalusta ja oli pakko nöyrtyä kotiin.
Ei sillä. Ei päivä vielä ole ohi, vielä mulla on aikaa vallottaa tää kyläpahanen ja näyttää mun punaselle rinnalle, että minähän en jumalauta pala!

Fight the sleep in your eyes

THE MOST BEAUTIFUL THING

MEDIEVAL STREETS, GOT TO LOVE THEM

BEAUTIFUL YES, BUT I STILL PREFER SUMMER

WHEN EVERYTHING'S BLUE, I WATCH IT AGAIN THROUGH MY BROLLY

PLACE I LOVE THE MOST

THING I TOLD MYSELF NOT TO DO; A BIT OF ME

Save me 'cause I'm falling

Eipä sitä hyvää kauan kestäyt. Olisihan se pitänyt arvata. Olotila taas vanhana tuttuna. Hajottaa niin vitun paljon. Mä en vaan jaksa.
Mä tiedän, mä ylireagoin joo. Vitut siitä. Mulla on syyni. Ja mieheke tietää sen kyllä. 
Oli kivaa, tulin kotiin, mieheke meni kaverilleen. Selailin siinä facebookkia ja huomasin miehekkeen tykkäävän erään hamsterin kuvasta. Sattui. Kuulostaa ehkä pieneltä, eikö? Haluaako joku tutkailla asiaa mun näkökulmasta, en usko. Mieheke on aina kehunut naistenloukkaamistaidoillaan, tarkoitan, hän on töykeä kaikille naisille lukuunottamatta omaansa. Ei kuulosta töykeältä. Ei siinä mitään, viime syksynä käytiin läpi sekasortokaaos, jossa eräs miehekkeen kaveri tykkäsi kuvastani. Petin tämän herran kanssa miehekettäni ja ties mitä muuta. Kumpi meistä taas ylireagoikaan? Pahin vaikuttaja on oma ulkonäkökriittisyyteni. Olen masentunut, kyllä, mutta mikään ei vedä vertoja sille, kuinka helvetin paljon vihaan omaa ulkonäköäni. Vihaan jokaista piirrettä itsessäni. Peili on viholliseni, pahin sellainen. Peili yrittää päivä päivältä saada mut hengiltä, saada mut tajuamaan, ettei tän näkösenä tulisi elää. Niin se on sanonut mulle aina ja mä uskon sitä. Mä tiedän että se on oikeessa. Mä elän kehuilla. Kehut on mun ravinto, joka saa mut pysymään täällä. Mä tarviin kehuja, jotta jaksaisin seistä jaloillani ja pysyä pystyssä. Kuulostan huomiohuoralta, joo mä tiedän, mutta ei se niin ole. Jos en saa tarpeeksi ravintoa saa peili yliotteen musta. Sillon peili vie voiton.
Mä joudun kamppailemaan sen kanssa joka vitun päivä. Monta kertaa. Joka kerta kun kuljen sen ohi. Joka kerta kun mä pesen käsiä, harjaan hampaita, ihan mitä tahansa. Joka kerta peili maarittelee mua luovuttamaan, kieltäytymään ravinnosta, antamaan vaan olla. Asiaa ei helpota se, etten ole varmaan kertaakaan kuullut miehekkeeni sanovan mulle "olet kaunis" tai edes "näytät hyvältä", ilman, että olisin ensin uinut itseinhon voimakkaassa virrassa. En mä ole kaunis, kyllä mä sen tiedän, en mä näytä edes hyvältä, mutta silti. Mä tarviin niitä sanoja. Oon ulkonäöstäni liian riippuvainen. Oon ollut aina. Sehän onkin suurimpia syitä miks mä tässä jamassa oon.
En mä osaa ees laskee kuinka monta kertaa oon saanut kuulla olevani ruma, kuinka monta kertaa mua on kehotettu menemään leikkaukseen, kuinka monta kertaa kehotettu laihduttamaan tai jos ei muu auta niin rasvaimu. Se on se mitä mä oon koko ikäni saanut kuulla. Tai ainakin ihan liian kauan. En mä usko, että mä tuun koskaan hyväksymään itteeni tälläsenä. Mä oon kehubulimikko. Mun pitää saada ahmia kehuja, jotta voisin olla taas hetken.
Ylireagointia en kiellä, tiedän sen itsekin. Tyhmää se on jostain fb-paskasta loukkaantua. Mut miten vaan, mä tiedän mikä mä oon, mä en mahda itelleni mitään. Mä haluun olla ainoo, jota mun mies ravitsee, en oo valmis jakamaan sitä.

Tällaista on ehkä olla nuori - ilman huolta

Kerrankin rupeen kirjottaa ja mun fiilis on taivaissa. Mun fiilis on niin loistava. Sanoinkuvaamattoman tajuton! Kevät alkaa selkeesti veteleen viimesiä tehden tilaa kesälle, vihreys valtaa koko maan ja aurinko lämmittää hellästi ihoa, ees allergiat ei jaksa enää vituttaa kiitos silmätippojen ja noh, ton ilman. Kysymys kuuluu; mitä helvettiä mä teen kotona??? Sisällä! Tälläsellä ilmalla!Kesä tulee, mikä tarkoittaa, että myös koulupäivät mahtuu jo kahteen käteen! Huomenna vielä tiukkaa opiskelua ja sitten alkaa koeviikko! Yhteensä peräti neljä koetta! Keskiviikko ja ensviikon keskiviikko ja torstai vapaana, sitten onkin enää palautukset ja lauantaina kattomaan kateellisena kun kaikki kaverit saa lakit päähän. Oon niin onnellinen niitten kaikkien puolesta, niin ylpee niiden puolesta! Tottakai hieman kateus puskee pintaan kun tietää, että jos asiat olis menny niinkun elokuvissa niin sais itekkin jo painaa sen kuulun valkolakin päähän. Mutta asiat on näin ja ehkä parempi niin, ainakin nyt satelee hyviä numeroita ja kaikki tuntuu sujuvan. Kunhan sais parit rästit hoidettua alta pois.Sain myös pariksi päiväksi duunia heti kesäkuun alkuun, palkassa ei kehumista ja toinen päivistä on _pitkä_, mutta paskaako sillä väliä, saan sentään vähän rahaa siitä! Kiitos parhaalle ystävälleni ja hänen äidilleen, jotka mulle tän paikan järkkäs. Voi että, tuntuu että elämä jaksais mullekin välillä hymyillä. Ihan mahtavaa. Ehkä joskus mun elämässä on näitä hetkiä pidempinäkin kausina. Kesä antaa uskoa siihen. Kesä antaa uskoa kaikelle. Mä jaksan nyt uskoo tähän. Jaksan uskoo itteeni, jopa muihin. Uskon, että kaikki järjestyy. Uskon, että tästä kesästä tulee paras kaikista. Mulla on sellanen fiilis, tosi vahva sellanen. Monesti mun fiilikset osuu oikeeseen.Mä jaksan taas. Mä oikeesti jaksan. Mun fiilis on taivaissa. Pliis pidetään kaikki peukut pystyssä, et tää jatkuu.Mä voin nyt hyvin, luulen. Tältä musta ei oo ainakaan hetkeen tuntunut. Ei näin hyvältä. Pakko tän on sitä olla.Mulla on ihan tajuttoman hyvä olo! :)

Tervetuloa kesä!

I don't wanna miss a second with you

Nyt mä huomaan tän lääkkeiden tiputtamisen. Mieliala laskee nopeemmin ku laki sallii ja ahistaa millon mikäki. Tuntuu, että pää hajoo täysin hetkenä minä hyvänsä. Tänäänkin oon jo onnistunut suututtamaan miehekkeeni ja parhaan ystävänikin. Miehekkeen peräti täysin syyttä. Hyvä minä. Miksi pitää olla tällänen, minkä vitun takia? Miksen mä vaan vois olla normaalia ja käyttäytyä niinkun normaalit ihmiset vittu käyttäytyy. Mä oikeesti tarviin jonkun herättävän iskun. Kyllä mä tiedostan kuinka perseestä oon, mutta kaipaan jotain, mikä saa mut korjaamaan sen. Se, mikä se jokin on, onkin toinen juttu.
Mun itsetunto ei oo hetkeen ollu näin paska mitä se nyt on. Mä tunnen itteni ihan vitun vastenmieliseks. Tosi vastenmieliseks. Mä voisin vaan itkee sitä kuinka vitun ruma oon ja kuinka on makkaroita sielä ja täällä. Vittu mä en tajunnukkaan kuinka paljon paremmin mul toisaalta oli asiat noitten lääkkeiden kanssa. Mut toisaalta, niistä ei ollut läheskään tarpeeksi hyötyä rinnastettuna haittavaikutuksiin.
Mä en tiedä mitä mä kirjotan ees. Mä tiedän vaan sen ettei missään oo mitään järkee. En edes tahdo tietää virheiden määrää ja sanajärjestysten lainvastaisuutta, olkoon. Mun päässä vaan surraa. Mä tarviin tupakkaa. Mä tarviin ulkoilmaa. Mun tarvii rauhoittua.
Eilinen riita miehekkeen kanssa herätti mut. Kaikki mitä mä siitä kirjotan on ilkeetä, pahaa. Mä annan semmosen kuvan kun en välittäis siitä paskaakaan. En mä haluu antaa semmosta kuvaa. Se on se ihminen joka pitää mut järjissäni. Niin hyvin kun mut vaan voi pitää. Mä rakastan sitä, niin paljon, enkä vaihtais sitä koskaan pois, en ikinä. Me riidellään, okei, mut niin riitelee kaikki. Jos ei riitele niin onneks olkoon, olette perseestä. Ei riitely kivaa ole, mutta se kuuluu osaksi ihmissuhdetta, se puhdistaa ilmaa. Okei on toki poikkeuksia, kuten esimerkiksi minä, joiden kanssa joutuu riitelemään useammin. Sen kanssa vaan on opittava elämään. Ja mun kultani on sen onneks tehnyt. Sano mitä sanot, usko mitä uskot; mä rakastan sua.

Let's stay this way forever
It's only getting better if we want it to

I'll shine when I wanna shine

Voi kevättä, rakas vuodenaika. Luonto puhkeaa loistoonsa, kukkia, vihreää ruohoa, kuumeneva asfaltti, aurinko, sininen taivas, lintujen laulu, jäätelökioskit ja ensimmäiset pussisiiderit. Ja ennen kaikkea siitepöly. Näin allergisena voin kertoa, että vituttaa. Tahtoisin kovasti ottaa kaiken irti raikkaudesta mikä ulkona huokuu, näyttää just niin hyvältä kun musta tuntuukin. Onneksi vuotava nenä ja turvonneet, kirkkaanpunaiset silmät pelastavat mut siltä vaivalta. Kaikista paskinta oli eilen oltuani monta tuntia ulkona, kotiuduttuani silmiä rupesi kivistämään aivan ylivoimaisesti ja äiti tokaisikin; "onks sun silmät noin punaset ton allergian takia?" Ei tietenkään. Myöhemmin näin vielä miehekettä, joka kattoo mua oudoksuvasti ja ensimmäiset sanat häneltäkin "polttelittekste?" Joo vittu kyllä. Harrastan. Vihaan, vihaan, vihaan VIHAAN, kun pitää epäillä. Okei ehkei mun silmät oo aiemmin ollu niin punaset ku eilen illalla, mutta saatana! En oo ennen viettäny yhtä pitkää aikaa ulkona kituuttamassa itteäni kun eilen. Olen vitun allerginen, ei kai sitä oo niin vaikee käsittää? Noh, tänään pitäis saada silmätippoja, kattoo jos hyödyttäis.
Pitäis olla koulussa, en tajua mikä ihmeen tekoväsymys iskee aina kun pitäis lähtee johonkin; kouluun, psykolle.. Rupee polttelee silmiä ja luomet tuntuu painavan miljoonia. Kun päätän jäädä kotiin niin pirteys iskee. Tai ainakaan ei saakkaan unta. Eh. En oo varma, että onko tää nyt vika täysi viikko ennen koeviikkoa. Vois olla ihan hyvä, saattaisin selviytyäkin tästä jaksosta... Vähän kertynyt poissaoloja. Pari hassua..
En muista mainitsinko jo aikasemmin, mainittakoon uusiksi. Venlafaxinin ajasalo alkoi! 300mg on nyt jo tiputettu puolet pois! Tästä se lähtee, tuskin maltan odottaa elämää ilman noita pirulaisia. Ja elämää uusien lääkkeiden kera. No, pysytään optimistisena, jos ne vaikka oliskin kiltimpiä mulle. Saahan sitä aina toivoa saahan?
Jotenkin vaikka ei tää paska fiilis kunnolla haluu otettaan hellittää, on tää kevät vaan taikuutta. Heti on fiilikset korkeella, vaikka sitten vaan syvällä jossain aivojen syövereissä. Tunnen sen silti. Tekee mieli pukeutua nätisti ja näyttää hyvältä, tekis mieli olla ulkona, istua jossain ja nauttia hyvästä seurasta. Tanssia ja kuunnella hyvää musiikkia. Pitää hauskaa. Nauttia elämästä.

Oh, tää biisi on niin rakkautta.

You did it to me once, you'd do it again

Pää on kipeä, sisältä pimeä. Sattuu, satuttaa.
Mua särkee niin paljon. Mää on niin kipee, että tekee kipeetä kattoo mihinkää. Tekee kipeetä vaan ollakki. Sattuu niin. Vielä enemmän sattuu se, kun huomaa, ettei ole kuin kaksi ystävää keille soittaa. Joista kumpikaan ei vastaa puhelimeen. Muille en uskalla soittaa, ei ne mua kumminkaan jaksa nähä, ei niillä kumminkaan oo aikaa.
Lajintunnistuskoe sentään meni hyvin, 9- vaikka luulin etten millään oppinut niitä, kai sittenkin jotain jäi päähän.
Tarvitsen tekemistä. Haluan ulos, haluan polttaa paljon tupakkaa, haluan nauraa ja olla iloinen. En mä yksin jaksa liikkua. En mä voi yksin nauraa. Minne mun elämä on kadonnut? Milloin vanha yksinäinen minä otti taas vallan? Idiootti.